torstai 22. joulukuuta 2011

Millainen on Perth?

Perth ei ole matkailijoiden suosima kaupunki, eikä se ole erityisen tunnettu verrattuna Australian muihin isoihin kaupunkeihin itärannikolla: Sydney, Brisbane, Melbourne, Canberra. Jopa pohjois-Australian Darwin, etelän Adelaide ja koillisen Cairns taitaisivat ajaa ohi, jos esimerkiksi suomalaisia pyydettäisiin luettelemaan australialaisia kaupunkeja.

Jos Perth jostain tunnetaan, se on eristyneisyys. Perthiä sanotaan joskus maailman eristyneimmäksi pääkaupungiksi (Perth on WA:n osavaltion pääkaupunki). Väitettä en uskalla tyystin allekirjoittaa ennen kuin olen mitannut esimerkiksi Mongolian Ulan Batorin, tai Havaijin Honolulun etäisyyden muihin pääkaupunkeihin. Ei Perthkään täysin yksin Australian länsirannikolla ole, sillä WA:n osavaltiossa toki on muitakin asutuskeskittymiä, pääasiassa 10 000 - 30 000 asukkaan suuruisia.

Perth on ollut, ja osittain on yhä, sekoitus laajalle levinnyttä maalaiskaupunkia sekä amerikkalaistyylistä autokaupunkia. Maastonmuodot ohjaavat rakentamista pohjois-etelä-suuntaiseksi matoksi Intian valtameren ja noin 1000 kilometrin mittaisen Darling Scarp - kallioharjanteen väliin. Perth esikaupunkialueineen sijaitsee Swan Coastal Plain - nimisellä merenrantatasangolla, Swan River - joesta pohjoiseen ja etelään.

Toteutuneesta rakentamisesta, sekä esimerkiksi lehtikirjoittelua seuraamalla voi päätellä, että Perthissä on perinteisesti arvostettu tilantuntua ja luonnon läheisyyttä. Omakotitontteja on mieluummin kaavoitettu jopa kymmenien kilometrien päähän työssäkäyntialueista, sillä asukkaat ovat arvostaneet erityisesti merenrannan läheisyyttä, omaa pihaa, näkymiä kukkuloilta Perthin suuntaan sekä avaraa taivasta.

Perthissä on nykyäänkin selvästi havaittavissa asenne, jonka mukaan tiiviimpi rakentaminen ja kerrostalot tuovat asuinalueelle pelkkiä ongelmia. Ongelmia ei välttämättä osata edes sanallistaa, mutta ilmeisesti kerrostalot yhdistetään sosiaaliseen asuntotuotantoon, ongelma-asukkaisiin, lisääntyvään liikenteeseen, aleneviin omakotitalojen ja tonttien hintoihin, sekä yleisesti ahtauteen ja likaisuuteen.

Kerrostalon imago varattomamman kansan asumisvalintana, ja omakotitalon keski- tai yläluokkaistumisen symbolina elää edelleen. Aivan tuulesta temmattuja kaikki luulot tai oletukset eivät ole, sillä Perthissä on aiemmin tehty mielestäni melko epäonnistuneita päätöksiä rakentaa asuntotoimen kerrostaloja vanhojen puutarhamaisten omakotiesikaupunkien (kuten Maylands, Nedlands, Victoria Park) sisään yksittäisiksi "kipeiksi hampaiksi". Samoin monet yksityisetkin kerrostalot 1960-80-luvuilta kärsivät melko kulahtaneesta ilmeestä ja usein myös tuholais- kuten torakkaongelmista remonttien puutteessa.

Nyt Perthissä on käynnistynyt kuitenkin uusi kerrostalorakentamisen aalto ydinkeskustassa, sillä etenkin pääkatujen St Georges Tce/Adelaide Tce, Murray Street ja Hays Street itä- ja länsipäihin nousee upouusia kovan rahan kerrostaloja. Erityisesti East Perth on yhtä suurta tornitalotyömaata. Kerrostaloasumisen status on selvästi nousussa, ja perthiläisen kaupunkitutkija Peter Newmanin mukaan on selvää näyttöä siitä, että nuoret (noin 30-vuotiaat ja nuoremmat) alkavat valita mieluummin myös omistusasunnokseen kerrostalo-osakkeen kuin perinteisen omakotitalon omalla tontilla.

Perth laajenee edelleen, ja uusia omakotitaloalueita rakennetaan yhä nykyisen fringen eli reunamaiden taakse, mm. Butler, Ellenbrook, High Wycombe, Parmelia ja Leda. Toisaalta osa näistä kaupunginosista sijoittuu kohtuullisen luontevasti jo olemassaolevien reittien varteen, esimerkiksi listan kaksi viimeksimainittua Perthin ja Rockinghamin kaupungin välisen junaradan varteen.

Kaupunkisuunnittelussa katse on kuitenkin käännetty myös kaupunkirakenteen tiivistämiseen olevia esikaupunkialueita ja etenkin niiden keskustoja kehittämällä ja täydennysrakentamalla. Moni Perthin lähiöistä on omia historiallisia kaupunkejaan, kuten Mount Lawley, Bassendean, Guildford ja Midland.

Näissä on säilynyt myös varsin eheitä historiallisia kaupunkikeskustoja tai kylänraitteja. Nähtäväksi jää, miten historiallinen ilme ja luonne saadaan säilytettyä sinänsä tervetulleissa elävöittämis- ja tiivistämishankkeissa. Kuitenkin moni vanha esikaupunkialue on sijainniltaan ihanteellisella paikalla, olevien liikenneyhteyksien kuten lähijunan saavutettavissa, ja maineensa puolesta jo valmiiksi vetovoimaisia asuinalueena.

Jotkut hankkeet ovat kuitenkin saaneet asukkaat takajaloilleen, kuten luonnonkauniin Cottesloen uimarannan tuntumaan kaavaillut kerrostalot. Matalaan (enintään kaksikerrokseen) kaupunkimaisemaan tottuneet asukkaat ovat julistaneet avoimen sodan kaavoittajia vastaan hakemalla koko Cottesloen rantaraitin kattavaa suojelustatusta. Riita on yhä kesken, ja itse jatkan tilanteen kulun tarkkailua.
Kotikaupunkini Perth. Kuva (c) Navitas Careers and Internships.

Omistusasumisen todellinen hinta

Aihe poikkeaa hieman väitöstyöstäni, mutta koska luen parhaillaan talouspoliittisen kirjailijan Michael Rowbothamin perin selkeää ja silmiä avaavaa tutkielmaa rahan olemuksesta - The Grip of Death (1998) -, riittää aiheesta asiaa myös tähän blogiin.

Rowbothamin oivallus on, että asuntolaina on itse asiassa tapa - erittäin merkittävä sellainen - syöttää rahaa nykyiseen talousjärjestelmäämme.

Rahan olemuksesta on lähtökohdaksi tiedettävä, että nykymuodossaan raha ei enää ole mihinkään kiinteään hyödykkeeseen kuten kullan arvoon sidottua, vaan täysin imaginääristä eli keksittyä numerorahaa, toisin sanoen bittejä pankkitileillä. Kultakannasta eli kullan ja rahan yhteydestä on kaikkialla luovuttu viimeistään 1970-luvulle tultaessa.

Kun ihmiset ajattelevat rahaa, se on seteleitä pankkiautomaatista ja kolikoita säästöpossusta. Lainat ovat toisten, ehkä rikkaampien rahoja, jotka minä lainaan omaan käyttööni luvaten maksaa hyvitykseksi korkoa. Todellisuus on modernissa yhteiskunnassa kuitenkin jotain aivan muuta.

Vain arviolta kolme prosenttia kaikesta maailmassa liikkeellä olevasta rahasta on kovaa käteistä, eli valtioiden liikkeellelaskemaa rahaa. Loput jopa 97 % olemassaolevasta rahasta on pankkien ja finanssilaitosten luomaa rahaa, eli lainoina syntynyttä: fractional reserve- eli osittais- tai vähimmäisvarantosysteemin ansiosta pankeissa ei todellisuudessa ole koskaan ollutkaan kuin murto-osa (vain muutama prosentti) siitä rahasta, jonka ne saavat laskea liikkeille lainoina.

Valtioidenlainat, yrityslainat, investointilainat, asuntolainat, kulutusluotot ja opintolainat eli kyseiset rahamäärät syntyvät sillä hetkellä, kun joku allekirjoittaa lainasopimuksen. Suoraviivaistettuna pankki ja koko muu yhteiskunta luottavat, että lainattu rahasumma syntyy työnteolla jälkikäteen, sitä mukaa kun lainaa maksetaan vuosien mittaan takaisin.

Toki jonkun muun tahon - yksityisen, julkisen tai kaupallisen - on täytynyt lainata jotain aiemmin, jotta seuraava lainaaja voi jostain omat palkkarahansa/verotulonsa/yritysvoittonsa saada ja maksaa oman lainansa korkoineen pankille.

Rahan todellisen alkuperän ymmärtäminen vaatii pohdiskelua ja aiempien käsitysten lähes täydellistä murskaamista - väitehän tuntuu aluksi pelkästään huuhaalta -, mutta rahan syntyprosessi on aivan tunnustettu ja tunnistettu tosiasia myös talousasiantuntijoiden piireissä. Lisätietoa selkokielellä suomeksi mm. täältä: http://talousdemokratia.fi/ ja enemmän taloustiedekielellä täältä http://rahajatalous.wordpress.com/2010/11/15/mita-raha-on/

Rowbotham tutkii kirjassaan, miten suuri osuus maailmantaloudessa kiertävästä rahasta syntyy asuntolainoina.

Vuoden 1998 tietojen mukaan Iso-Britannian kaikesta kierrossa olevasta rahasta jopa 60 % eli yli 400 miljardia puntaa on otettuja asuntolainoja. Rahan määrää taloudenkierrossa lisäävä jippo on siinä, että kun pankki myöntää lainan ja lainanottaja maksaa asunnon myyjälle, myyjä saa asunnon hinnan verran rahaa, jonka voi tallettaa pankkiin tai käyttää menemään. Näin talous sai lisää rahaa ja voiteluainetta, ja päätyessään johonkin pankkiin kyseinen raha toimii jälleen pankin siemenperunana, joka poikii uusia lainoja paljon todellista määräänsä suurempina yhteissummina.

Kuitenkin asunnon ostaja tienaa työllään vuosien mittaan lainasumman korkoineen, joka päätyy lainoittajapankkiin toiseksi siemenperunaksi uusille lainoille - osittaisvarantojärjestelmän ansiosta pankki tarvitsee vain 10 %* siitä summasta, jonka se voi yhteensä lainata eteenpäin. Esimerkiksi pankille maksetun asunnon hinta 200 000 e tarkoittaa, että pankki voi lainata kymmenkertaisesti eteenpäin.

Rowbothamin huomio on, että velan- ja koronmaksuun perustuva rahan syntyprosessi on omiaan kallistamaan asuntojen hintoja.

Suoraviivaistaen käy niin, että koska minä otan lainaa ja maksan siitä koron, seuraava asunnon ostaja joutuu maksamaan minun asunnostani paljon enemmän, koska minä olen itse asiassa maksanut asunnon alkuperäisen hinnan plus kolmanneksen tai 50 % lisää korkoina siinä vaiheessa, kun lopulta omistan kyseisen asunnon. Siispä seuraavan ostajan on maksettava vähintään 1,3- tai 1,5-kertainen hinta siihen verrattuna, mitä minä maksoin, muutenhan minun ei kannata myydä.

Rowbothamin tutkimien tilastojen** mukaan asuntojen keskihinnat ovat viimeisen 30 vuoden aikana nousseet summasta 2 x kotitalouden vuosibruttotulot summaan 3 x kotitalouden vuosibruttotulot, kun palkat ovat nousseet vain kolmanneksen. Toisaalta otettujen asuntolainojen suhteellinen arvo on kasvanut, ja entistä useammalla (60 %:lla asunnonostajista) on asuntolaina, kun aiemmin suurempi osa ihmisistä kykeni ostamaan asunnon pelkästään säästöillään, tai he maksoivat lainaa lyhyemmän aikaa.

Keskimääräinen asuntolainan maksuaika on noussut viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana noin 20 vuodesta lähelle 30 vuotta. Samalla on lanseerattu elinikäiset lainat tai jopa ylipolvenlainat, eli sellaiset, joita perikunta jää maksamaan alkuperäisen lainanottajan jo kuoltua. Samoin tilastot osoittavat, että otettujen asuntolainojen määrä ylittää roimasti kyseisten asuntojen rakennuskustannuksien (katteineen) arvon.

Osallistuin lokakuussa perthiläisen Curtin Universityn tutkimusyksikön, Centre for Research of Applied Economics'in (CRAE) järjestämään Affordable Housing- eli kohtuuhintainen asuminen-seminaariin. Puhujien, eli sekä asumistutkijoiden että ekonomien yhteinen huoli oli, että yhä useammalla australialaisella ei tulojennoususta huolimatta ole varaa kunnolliseen asumiseen.

Ostohinnat huitelevat tällä hetkellä summissa 5 x kotitalouden vuosibruttotulot, ja vuokrasummatkin nielevät jopa puolet kotitalouksien kuukausibruttotuloista, kun kestävänä summana pidetään noin viidesosaa kuukausibruttotuloista. Ongelma on kestämätön etenkin alle mediaanituloja tienaavien kohdalla, kun tiukkaa tekee keskiluokallakin.

Seminaarissa esiteltiin tilastoa, jonka mukaan owner occupier - eli oman kodin omistajien osuus on Australiassa kääntynyt tasaiseen laskuun, etenkin alle 40-vuotiaiden kastissa. Muistaakseni nykyään vain kolmannes alle nelikymppisistä asuu omistamassaan (tosin asuntolainoitetussa) asunnossa, ja loput asuvat vuokralla, sukulaisten nurkissa, milloin missäkin.

Omistusasumisen vaikeutuminen ja "omistajuudesta ulos tipahtaminen" (falling out of home ownership) ei ole vain Australian ongelma. Myös Yhdysvalloista on jo bongattu sama trendi, ja samaten ensiasunnon ostajien ikä on kaikkialla länsimaissa nousussa, ostokeski-iän kohottua jo 32 vuoteen.

On ristiriitaista, että samalla kun lähes jokaisessa länsimaassa hehkutetaan oman kodin autuutta ja myös politiikalla edistetään asunnonomistajuutta vuokralla-asumisen sijasta, yhä harvemmalla näyttää olevan mahdollisuutta omistusasumiseen.

Erityisen kiinnostavaksi tilanteen tekee Rowbothamin huomio, että asuntolainojen otto on elintärkeää koko taloudelle siihen syntyvien rahamäärien luojana. Mitäs sitten, jos ja kun ihmisillä ei ole enää rahkeita ottaa asuntolainaa, vaan mieluummin kitkutellaan vuokralla, sukulaisissa, tai jotkut radikaaleimmat ja/tai epätoivoisimmat alkavat asua ilmaiseksi vaikkapa hylätyillä maatiloilla, teollisuustiloissa ja vastaavissa?

Samalla rahan määrä koko talousjärjestelmässä supistuu, ja työttömyyttä ja lamaa lietsova rahapula on paikattava joko joillain muilla lainoilla - tai koko rahan syntymekanismia muuttamalla. Juuri tällä eurokriisin hetkellä uusien lainojen kehittely näyttää todennäköisemmältä finanssi- ja päättäjäportaan ajamalta ratkaisumallilta.
Pikkumökki metsään kodiksi. Kuva (c) ecofriend.com.
*Osittaisvarantosumman vaadittu määrä voi vaihdella esimerkiksi 3 - 20% välillä. Eurokriisin myötä finanssialalla on alettu vaatia jopa nollareservin käyttöönottoa, eli että pankkien täydellinen pesämunattomuus tai holvien tyhjillään ammottaminen eivät voisi estää lainojen myöntämistä.

**Rowbothamin tilastot ovat pääasiassa Britanniasta, mutta myös USA:sta, Australiasta, Japanista ja Euroopasta.

torstai 24. marraskuuta 2011

Paikan henki - onko sellaista?

Lapsuuden mielipaikkoja on varmasti kaikilla muistikuvissa, kuten myös aikuisuuden mielipaikkoja.

Mielipaikka, eli paikka jossa viihtyy ja johon liittyy hyviä kokemuksia ja tunteita, voi olla sisällä tai ulkona, ja se voi olla omaan elämään suoraan liittyvä tai ohimennen huomattu paikka: oman olohuoneen sohva, oma parveke tai piha, oman kesämökin laituri - tai jossain julkisemmassa tilassa, kuten työmatkalla avautuva katunäkymä, metsänotkelma tutun lenkkipolun varrella, asuinkaupunginosan reunamilla oleva järven- tai merenranta.

Kaupunkitutkimuksen yhteydessä koko paikkakeskustelu voidaan nostaa astetta yleisemmälle tasolle, ja pohtia, mitkä ylipäätään ovat paikkoja (places) ja mitkä epäpaikkoja (non-places). Paikkaan liittyvä käsite on tila (space) tarkoittaen laajempaa, avarampaa ympäristöä, jonka kokemiseksi on olennaista liikkua pisteesta toiseen. Paikka puolestaan on rajatumpi nimetty alue, jota voi kokea paikallaankin pysytellen: esimerkiksi aukio, tori, katutila tai porttikongi, satama, kaupungintalon edusta, kirkko... Paikka ja tila ovat osin rinnakkaisia kohteen kuvailuja.

Epäpaikka-käsitteen isä on ranskalainen antropologi Marc Augé, ja termillä hän tarkoittaa sellaista paikkaa, jolla ei ole historiaa tai ihmisten siihen liittämää omaa identiteettiä, omaa luonnetta.

Augén mielestä epäpaikkoja ovat erityisesti liikenteen ja kuluttamisen paikat eli hypermarketit, lentokentät, rautatieasemat, moottoritiet... Augé on myös sitä mieltä, että kaikki "orvoiksi jättävät", teennäiset, epäaidot kohteet ovat ei-paikkoja. Tällaisilla hän käsittääkseni tarkoittaa esimerkiksi teemapuistoja (lavastemaailma, ei todellinen elinympäristö) tai kopioituja paikkoja eli ketjuja kuten ABC tai McDonalds, joiden myymälät ovat samanlaisia kaikkialla.

Itseäni epäpaikan käsite kiinnostaa, mutta minusta marketit, rautatieasemat, lentokentät, teemapuistot ja ketjumyymälät ovat selkeästi paikkoja. Niiden tiloissa vierailee valtavia ihmismääriä, osa satunnaisesti, osa säännöllisesti ja jatkuvasti.

Esimerkiksi moni asema, olipa kyseessä sitten juna-asema, laiva- tai lentoterminaali, on anonyymi siinä mielessä, että asemat eivät sanottavasti erotu muista vastaavista. Toisaalta on monia asemia, jotka painuvat ihmisten mieleen, jäävät muistoihin, niistä muodostuu vahvoja mielipiteitä. Miten muuten olisi mahdollista vaikkapa äänestää maailman parhaan tai surkeimman lentokentän tittelistä?

Sekava ja tunkkainen Heathrow'n kenttä Lontoossa, puunattu ja graniittia kiiltävä mutta pienehkö ja vain surkeaa ruokaa tarjoava Schipholl Amsterdamissa, maailman parhaaksikin joskus valittu Helsingin lentokenttä sekä maailman huonoimpien joukkoon äskettäin äänestetty Perthin pieni ulkomaanterminaali - kaikilla näillä paikoilla on itse asiassa hyvin tunnistettava, vahva oma identiteetti, joka ei muodostu vain kentällä koetun palvelun tasosta tai odotusajan lyhyydestä.

Myös tekomaailmat eli teemapuistot ja ketjuravintolat ovat monelle tärkeitä ja rakkaita paikkoja, joihin liittyy paljon muistoja (totean Floridan Disneyworldista estottomasti pitävänä), näennäiselämästään ja todellisuuspakoisuudestaan huolimatta.

Itse olen kallistunut ajattelemaan, että epäpaikkaa ei voi määritellä sen mukaan, millaista siellä tapahtuva tekeminen on: Augéhan lähtee ainakin rivien välistä siitä, että kuluttamiseen tai odottamiseen tarkoitetut paikat eivät voi niinsanotusti ansaita paikan arvonimeä, koska niissä tapahtuva tekeminen on jotenkin vähempiarvoista kuin niissä oikeissa paikoissa (mitä se sitten ikinä onkaan).

Minusta epäpaikka on sellainen, jolla ei ole selkeää käyttöä tai sitä käytetään enintään pikaiseen läpikulkuun, tai siellä ei voi / halua oleskella tekemässä ylipäätään mitään. Epäpaikka ei jää mieleen, sitä ei ajattele eikä huomaa, ja silloin kun huomaa, ei erityisemmin viihdy tai halua viipyä pidempään.

Epäpaikkoja voivat olla erilaiset joutomaat ja tyhjät tontit, alikulkutunnelit, ulkona olevat varastoalueet tai vastaavat. Myös parkkipaikka, etenkin parkkihalli voi olla ei-paikka, sillä se on lähinnä autojen varasto, ei oleskelun tai aktiivisen tekemisen tila.

Kuitenkaan erilaiset asemat eivät tähän uudistettuun epäpaikka-luokitukseen mahdu, koska niissä oleskellaan odotusajan verran, ja moni asema, etenkin rautatieasema, on historiallisesti ja arkkitehtonisesti merkittävä rakennus kaupungissaan.

Suomen rautatieasemista iso osa on valmistunut 1900-luvun alkuvuosina ja niihin usein myös kuuluu alkuperäinen asemapuisto, joskin monesti vähälle huomiolle ja huolenpidolle jäänyt. Etenkin Euroopassa on lukuisa määrä käytössä olevia asemia, jotka ovat toimineet reilusti 1800-luvun puolelta saakka. Nämä rakentamisaikakaudelleen upouuden tekniikan, valurauta- ja teräsrakentamisen lippulaivat, ovat mitä suurimmissa määrin paikkoja myös Augén määritelmän mukaan, eli niillä on oma historiansa ja sija ihmisten jokapäiväisessä elämässä, muistoissa ja mielikuvissa.

Oman tutkimukseni yksi, oikeaksi tai vääräksi todistamistaan odottava lähtöoletus on, että kaupunki on sitä viihtyisämpi, mitä enemmän siellä on paikkoja ja mitä vähemmän puolestaan ei-paikkoja. Silloin kaupungissa on tekemiselle ja oleskelulle riittävästi kiinnostavia tiloja; ei vain unohtuneita, tyhjiä tai luotaantyöntäviä aukeita.

Paikan olemuksen pohdintaa seuraa jatkossa enemmän. Tätä paikka- ja epäpaikka-viihtymisoletusta testaan väitöskirjatyön edetessä, kunhan sinne saakka etenen.

Ikoninen paikka: Sydneyn satama.

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Lasten leikit ulkona, pian vain sisällä?

Eräs tutkijoita kiinnostava tapa selvitellä asuinympäristön herättämiä tunteita ja kokemuksia on tutkia lapsia.

Logiikka tämän takana kulkee jotakuinkin niin, että lapsille ei ole vielä kehittynyt yhteiskunnan paineissa sellaisia ennakkoasenteita, joita aikuisilla väistämättä on. Eli ei ole vielä lyöty leimaa aivoihin, miten kadulla kuuluu liikkua (kävellen suoraan, mutta ei hyppien, tanssien, pyörällä ympyröitä ajellen...), missä kuuluu oleskella ja viettää aikaa (enintään puistonpenkeillä ja aukioilla, ehkä bussipysäkeillä; ei parkkipaikoilla, vieraitten ihmisten pihoilla, puussa...). Tosin näitä vakiintuneita liikkumistapoja uhmaavat onneksi parkouraajat, katu- ja ilma-akrobaatit.

Lapsia tutkimalla on mahdollista tehdä joitain päätelmiä, missä ihmiset aidosti viihtyvät ja missä he ulkotiloissa haluaisivat viettää aikaa - lapsia käytetään ikään kuin alkuperäisimmän ihmisen korvikkeina. Tietenkin on muistettava, että tarpeet ja halut muuttuvat iän myötä, ja vaikka lapset haluaisivat istua puussa, aikuiset eivät siitä välttämättä pidä tai eivät jaksa kiivetä oksille, vaikka yhteiskunta ei sitä epäsopivaksi julistaisikaan.

Suoraviivaisempi syy lasten ympäristökokemusten tutkimiseen on tietenkin selvittää, mitä lapset itse ajattelevat ja millaista ympäristöä tulisi suunnitella, jotta lapsetkin viihtyisivät ja tuntisivat olonsa turvalliseksi ja kotoisaksi. Liian usein ympäristösuunnittelussa ajatellaan ns. normi-ihmistä, eli työikäistä aikuista. Lapset, vanhukset sekä eri syistä vaikeasti liikkuvat ovat tähän saakka unohtuneet lähes kokonaan. Erilaisten ryhmien huomioinnista enemmän tulevissa postauksissa.

Satuin törmäämään netissä kiinnostavaan esseeseen 1970-luvulta (jota en harmikseni tallentanut mihinkään), jossa angloamerikkalainen tutkijaryhmä oli vertaillut lasten elinpiirejä ja heidän kokemuksiaan lähiympäristöstä englantilaisessa ja amerikkalaisessa pikkukaupungissa. Aineisto oli peräisin lähinnä 1960-luvulta. Vastaavia tutkimuksia on tehty myöhemminkin, mutta tämä taisi olla ensimmäisiä aiheeseen paneutuneita tutkimuksia.

Eräs olennainen huomio oli, että lasten liikkumavara ja elinpiiri kasvoivat huomattavasti noin 9-vuotiaana. Sitä ennen oleskella saa lähinnä omalla pihalla. Kymmentä ikävuotta lähestyessään lapset usein osaavat jo pyöräillä hyvin, ja tutkimuksessa todettiinkin pyöränomistajien olevan kaikkein vapaimpia liikkumaan.

Kiinnostavaa oli, että suurimmillaan liikkumapiiri näytti olevan noin 12-vuotiailla pojilla - heillä siis oli jopa tätä vanhempia laajemmat ympyrät. Selityksenä on, että tuon ikäluokan pojat pyöräilevät kavereiden kanssa vaikka minne, ja aktiivisen tutkailun ja seikkailun seurauksena päätyvät suhteellisen kauas kotoa, jopa yli kymmenen kilometrin päähän.

Sen sijaan samanikäiset tai vanhemmatkin tytöt liikkuvat paljon lähempänä kotipihaa, vaikka omistaisivatkin pyörän. Tutkijat päättelivät, että tyttöjä todennäköisesti suojellaan enemmän, ja toisaalta tyttöjen odotetaan tekevän enemmän kotitöitä, jolloin aikaa ulkoiluun jää vähemmän.

Kiinnostaisi nähdä päivitettyjä tuloksia, että todellako vielä nykyään Briteissä ja Jenkkilässä pyöräillään noin laajamittaisesti? Ja onko tyttöjen ja poikien liikkumavaraero yhä ennallaan, eli odotetaanko heiltä yhä yhtä erilaista käyttäytymistä?

Tutkimuksessa myös kartoitettiin lasten lempipaikkoja vapaan kerronnan avulla, ja lasten tarinoista laskettiin eniten mainintoja saaneita paikkoja. Ykköskohteina esiintyivät oma kotipiha, kaverin piha, lähikatu tai asuinalueen parkkipaikka, niitty/metsikkö sekä joki/puro. Luonnollisesti lapset oleilevat eniten sellaisissa paikoissa, joihin heillä on vapaa pääsy, eli omalla tai kaverin pihalla.

Ehkä silmiinpistävin huomio oli, että erilaiset luonnonpaikat olivat niin suosittuja, mutta sen sijaan leikkipuistot eivät saaneet juuri lainkaan mainintoja. Tämä voi tietysti johtua tutkimuksen ajankohdasta. Leikkipuistot lienevät olleet harvinaisempia 50 vuotta sitten kuin nykyään. Monikohan lapsi tänään vastaisi lempipaikakseen esimerkiksi Hoplopin tai muun sisäleikkipaikan?

Toinen kiinnostava havainto oli, että harva lapsi viittasi mihinkään itse rakentamaansa paikkaan, eli vaikkapa majaan tai puumajaan. Itse asiassa tutkijat huomasivat, että lapset ottavat mielellään ns. valmiita paikkoja käyttöön ja varustavat niitä mielikuvituksella eli kuvittelevat vaikkapa jokikiven olevan merirosvolaiva ihan sinällään, mutta eivät rakentele ja sisusta läheskään niin innokkaasti, kuin aikuiset leikkimökki- ja puumajaideoineen luulevat.

Aikuisten oletukset taustoittanevat, miksi suunnittelijat eli aikuiset yleensä luulevat, että lapset kaipaavat varusteltuja leikkipuistoja. Lapset huomioivassa ympäristösuunnittelussa kun painotetaan tavallisesti turvallisuutta ja ohjattua liikkumista ja leikkimistä. Turvallisuus on tottakai huomioitava, mutta valmiiksi mietityssä ja pureskellussa ympäristössä ei oikein ole tilaa elämyksille, esteettisille kokemuksille, itse keksimiselle ja oivalluksille.

Monipuolisempi, erilaisia tarpeita ja arvoja huomioiva suunnittelu on nousussa nykyään, ja siihen liittyvät myös runsastuvat tutkimukset, joissa lapset huomioidaan. Suomessa vastaavanlaista lasten mielipaikka- ja liikkumisvaratutkimusta tekee paraikaa Aalto-yliopiston tutkija FT Marketta Kyttä, hänen ja tutkijaryhmänsä huomioihin voi tutustua esimerkiksi seuraavasta linkistä:
http://www.syke.fi/download.asp?contentid=98754&lan=fi

Kyttä on havainnut, että lasten elinpiiri kaupungilla kapenee koko ajan, lähinnä aikuisten pelkojen takia. Minnekään ei enää uskalleta päästää yksinään tai kaveriporukalla, vaan viedään mieluiten autolla. Tästä seuraa, että lasten kaupunki kutistuu auton ikkunoista nähdyiksi kaduiksi.
Maalaiskylissä liikkuminen on ainakin toistaiseksi vapaampaa.

Ristiriitaista on, että mitä paremmin lapset ovat tavoitettavissa eli mm. kännykän kantomatkan päässä, sitä vähemmän he saavat tehdä omia liikkumispäätöksiä ja ulkoilla oman mielen mukaan. Toki etenkin median mukanaantuomat pelonaiheet - liikenne, humalaiset ja narkomaanit, väkivalta yleisesti, ahdistelijat - eivät aivan tuulesta temmattuja ole.

Kuitenkin jo lasten terveyden, elämysten  ja myönteisten liikuntatottumusten kehittymisen takia on tarpeen, että lapset saavat liikkua myös omin jaloin, vapaaehtoisesti, omissa paikoissaan. Toivottavasti kasvava kiinnostus lapset huomioivaa ympäristösuunnittelua kohtaan tuo uusia vastauksia ja vaihtoehtoja ongelmaan.
Mallia portaissa kävelyyn. Jyväskyläläislähtöinen The Concept of Dash, ammattiparkour-ryhmä. Treenaamaan mukaan pääsee Suomen Parkour-akatemian kautta. (c) The Concept of Dash.

lauantai 19. marraskuuta 2011

Syntyykö mieli aivoissa?

Väitöskirjani keskeinen kysymys on: millaisesta kaupunkiympäristöstä ihmiset pitävät ja miksi?

Kysymys on vaikeampi, miltä äkkiseltään kuulostaa. Keneltä kysytään, kuka saa sanavaltaa, voivatko kaikki ylipäätään pitää samoista asioista? Mitä ylipäätään tarkoittaa "pitäminen"? Entäs "kaunis" tai "ruma"? Kaunis on sanakirjan mukaan "aisteja miellyttävää". Hyvä, tämä selvä. Mutta kenen aisteista nyt puhutaan - kauneus on katsojan silmässä jo vanhan kansan mukaankin? Miten aistit ylipäätään toimivat, ja muuntavat näköön tai kuuloon perustuvia fyysisiä signaaleja tuntemuksiksi, kokemuksiksi, muistoiksi, ajatuksiksi?

Ikävä kyllä kattavaa vastausta ei ole olemassa kellään, ainakaan vielä. Aivotutkijat väittävät yhtä, psykologit toista, biologit kolmatta, uskonnolliset ihmiset neljättä - osasta aiheista he ovat samaa mieltä, monista eivät. Aivoja voidaan toki kuvata maailman tappiin, mutta signaalien paikantaminen tiettyyn paikkaan aivoissa ei vielä kerro mitään signaalin sisällöstä: miltä henkilöstä tarkalleen ottaen tuntuu, mitä muistoja ja mielleyhtymiä herää, millaista on olla juuri hän kokemassa se, mitä hän kokee?

Estetiikka on tieteenala, joka tutkii aistinvaraisia eli esteettisiä (miellyttäviä ja epämiellyttäviä) kokemuksia sekä esteettisiä arvoja.

Taiteenfilosofiaksikin kutsuttu ala kehittyi jo 1700-luvulla valistusajan filosofien pohdintojen myötä. Uudempi sovellus on 1980-90-lukujen taitteessa kehittynyt ympäristöestetiikka, joka tutkii ympäristön esteettisiä eli miellyttäviä tai epämiellyttäviä ominaisuuksia ja - arvoja.

Tämä kokemukseen ja elämykseen painottuva tutkimussuunta kehittyi ekologian, ympäristöpsykologian, luonnonsuojeluaatteen nousun ja vihreän liikkeen rinnalla ja vanavedessä. Mutta mitä on esteettinen kokemus  - ja vähintään yhtä tärkeänä, miksi siitä pitäisi välittää? Kaunista tai rumaa, sehän on henkilökohtaista, eikö?

Esteettinen kokemus tarkoittaa yksinkertaisimmillaan aistinvaraista kokemusta. Aisthanestai, havainnoida, on sanan kreikankielinen alkumuoto. Samaa kantaa on myös synestesia, aistien sekoittuminen, eli joidenkin kyky esimerkiksi "nähdä" musiikkia eri väreinä, tai "kuulla" numeroita musiikkina.

Sana esteettinen on kuitenkin vakiintunut tarkoittamaan nimenomaan mielihyvää tuottavaa kokemusta, eli sitä elämystä, jonka saa vaikuttuessaan muun muassa taideteoksesta, musiikista, elokuvasta, kirjasta tai upeasta maisemasta.

Esteettinen kokemus liittyy kiinnostavalla tavalla aivan ihmisyyden perimmäisten juurien pohdintaan.

Jo vuosisatojen ajan tutkijoita ja filosofeja on kiinnostanut niinsanottu mind-matter-problem eli mielen (hengen) ja aineen ongelma. Miten aineesta tulee elävää, eli miten koko elämä voi ylipäätään olla mahdollista?

Kaikki elollinen kun kuitenkin on vain alkeishiukkasia, atomeja, erilaisia alkuaineita, molekyyliketjuista muodostuvia soluja, jotka yhtäkkiä ovatkin elollisia. Vielä kummallisempi hyppäys koetaan, kun tämä sähköpurkauksinen ainemöykky - aivot - pystyy havainnoimaan ympäristöään, tekemään päätelmiä, ennakoimaan tulevaisuutta ja muistelemaan menneitä, kokemaan ja tuntemaan, olemaan jotain mieltä - ja ennenkaikkea haluaa jatkaa omaa olemassaoloaan.

Esteettinen kokemus on hämmentänyt ja pohdituttanut eri alojen tieteilijöitä jo pitkään, koska sillä ei vaikuta olevan mitään suoraa eloonjäämistarkoitusta.

Kyllä ihmisolento varmasti pystyisi hankkimaan ruokaa, suojaa ja suvunjatkamiskumppanin ilman estetiikan tajuakin, siitä pitäisivät vaistot ja järki huolen. Silti ihmisillä kiistämättä on kyky vaikuttua ja kokea voimakasta mielihyvää asioista, joita pidämme yksinkertaisesti kauniina. Tunnetaan jopa "sairaus" nimeltään Firenzen syndrooma tai Stendahlin syndrooma, joka aiheutuu - niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin - kauneuden yliannostuksesta: uhrin sydän hakkaa, vapisuttaa, pyörryttää, heikottaa.

Tilan kuvasi ensimmäisenä ranskalainen kirjailija Marie-Henri Beyle (salanimeltään Stendahl), joka koki näitä oireita vieraillessaan upeaa arkkitehtuuria ja taidetta tulvivassa Firenzessä 1800-luvun alussa.

Voitaisiin toki väittää, että tila on liioittelua ja hysterian kaltaisena 1800-luvun yliromantisointiin taipuvaisen aikakauden tuotosta, mutta Firenzen syndroomaa tavataan nykyihmisilläkin, erityisesti mestariteoksia täynnänsä olevissa Euroopan merkittävimmissä taidegallerioissa. Tilan oireineen varsinaisesti määritteli italialainen psykologi Graziella Magherini vuonna 1979, tutkittuaan noin sata tapausta, kaikki Firenzessä vierailleita turisteja.

Luonnontieteissä oletetaan nykyään, että aine luo mielen: aivot fyysisenä objektina sähkövarauksineen jotenkin heijastavat mielen, eli luovat meille jokaiselle varjokuvan tai illuusion olemassaolosta ja mielestä, havainnointiin ja tunteisiin pystyvästä olennosta. (Sietää tietysti kysyä, että kenelle se illuusio heijastetaan, voiko olla illuusiota/vaikutelmaa ilman kokijaa?).

Kuitenkin juuri oma kiinnostuksenkohteeni eli esteettinen kokemus aiheuttaa tähän suoraviivaiseen oletukseen mutkia.

Jos kaikki tunteet ja vaikutelmat kumpuavat fyysisestä - eli kaikki me tunnemme samalla tavalla mm. kipua, nälkää ja väsymystä -, filosofien mukaan tunnemme esteettisen alueelle kuuluvia tunteita kukin täysin omalla tavallamme, subjektiivisesti.

Kun yritämme kuvailla toisille, miltä kuulostaa kaunis musiikki, miltä näyttää (tuntuu) taivaan sinisyys, ja millaisia mietteitä ja tunteita aiheutti lempielokuvan katselu, puhumme (ja tunnemme) subjektiivisesti, vain omista kokemuksistamme käsin, joita muut eivät voi tuntea aivan samalla tavalla. Tämä laadullisuuden ja henkilökohtaisuuden ongelma, qualia, mietityttää tutkijoita ja filosofeja nykyään todennäköisesti yhtä paljon kuin Antiikin maailmassa ennen ajanlaskumme alkua.

Koska esteettiset tunteet ja kokemukset ovat kaikilla erilaisia, logiikka kysyy, että voivatko nämä tunteet ja kokemukset kummuta yksinkertaisista aivosähköilmiöistä ja solujen puuhista?

Ohjaileeko siis ainetta eli aivoja jokin henkimaailman näkymätön käsi (sielu? Ja jos, niin millä ihmeen välineillä, kun sielusta aivoihin johtavia lankoja ei ole vieläkään löydetty?). Vai onko tajunta eli mieli - koko olemassaolon kokemus - silti silkkaa harhaa?

Vaikka aineen ja hengen ristiriitaisuutta ja kahtiajakoa, dualismia, on pohdittu jo vuosisatoja, lopullista vastausta ei ole. Modernit tieteenalat kuten kvanttifysiikka ovat tuoneet tähänkin aiheeseen uutta tietoa, mutteivät varsinaisesti ratkaisseet pulmaa. Kvanttifysiikasta tiedetään, että havainnoija saattaa vaikuttaa ratkaisevasti havainnoitavan käyttäytymiseen - eli kun tutkija mittaa alkeishiukkasen liikettä, hän samalla vaikuttaa hiukkasen käyttäytymiseen, vaikka laite tai mikään muukaan fyysinen ei hiukkaseen koskisi millään tavalla.

Radikaaleimmat muutamat kvanttifyysikoista ovatkin kallistuneet ajattelemaan, että havainnoijan olemassaolo on ratkaisevan tärkeää havainnoidulle: toisin sanoen ilman näkijää ja kokijaa ei ainettakaan ole olemassa. Riittävän suureen mittakaavaan vietynä kun voidaan kysyä, olisiko koko universumia olemassa ilman havainnoijaa/havainnoijia? Tämä "kuuluuko ääni, jos metsässä kaatuu puu, eikä kukaan ole kuulemassa" tyyppinen, lapselliselta vaikuttava kysymys herättää totista ja perusteltua pohdintaa tieteilijöiden keskuudessa.

Näistä kiinnostavista kysymyksistä, ja niihin satunnaisesta palaamisesta huolimatta blogin tarkoitus ei sinällään ole pohtia elämän syntyä, aineen ja hengen mysteerejä tai sitä, mitä tarkoitusta estetiikan taju varsinaisesti palvelee.

Sen sijaan tarkoitus on pohtia ympäristöestetiikkaa alana ja ilmiönä ja jatkaa siitä tutkimaan, miten ympäristöestetiikan ja ympäristöpsykologian tarjoamat tutkimustulokset voisivat edesauttaa parempien, viihtyisämpien, asuttavampien kaupunkiympäristöjen rakentamisessa.

Taustalla toki on luettavissa ajatus, että kokemukset ja tunteet ovat merkityksellisiä, liiaksi sivuutettuja nykyään. Ihmiset tarvitsevat nykyistä inhimillisempää ympäristöä ja yhteiskuntaa.

Entä jos kääntäisimme katseemme ikuisesta talouskasvun tavoittelusta, tehokkuusajattelusta, kilpailusta ja stressaamisesta jonnekin aivan toisaalle - elämänlaatuun, tunteiden ja kokemusten arvostamiseen, inhimillisyyteen?

Kuva (c) Luzia Photo Courses.